Hei ystävät, oletteko nähneet jo Hobitin matkan? Minä olen, se oli mainio. Minä olin mainio. Kuulin huhuja että näyttäisin muka vanhemmalta kuin ensiksitehdyissä Gandalf-trilogioissa, mutta hahhah nauran päin naamaanne, minä en vanhene koskaan. Pieni hieno kiekura, sureksi en tahdo ma.
Kriittistä Hobitissa oli myös RAKKAUSTARINAN puute! Mitä tämä on?! No, saa nähdä, se kääpiökuninkaan poika kyllä ansaitsisi, no sitä mitä me kaikki miehet ja minä ansaitsemme.
Mutta rakkaudesta puheenollen, vakavasti puhuttuna, minä en tiedä mikä minuun on iskenyt. Vanhuus? Höperyys? Kevät? Olette ehkä kuulleet huhuja, olen vaihtanut maisemaani alemmaksi keskimaahan. Ehkä ilmastonvaihdos.
Mutta tämä tunne. Tämä tunne!
Tämä tunne saa minut kirjoittamaan runoja.
Tämä tunne saa minut hymyilemään yksikseni julkisilla paikoilla.
Tämä tunne vie tunnon sormenpäistäni.
Tämä tunne, tunnetteko sen?
Aluksi ajattelin olevani vakavasti sairas: Aina häntä katsoessa nuorruin vuosia, olin jälleen se ujo nuorukainen joka heitti rakkaudentunnustuksensa pinssiin kirjoitettuna, juoksi karkuun ja jäi kiinni. Kun katsoin häntä, päässäni alkoi humista. Poskeni punastuivat ja perhosia en saanut mahaani, en, vaan ne lepattivat päässäni. Taptaptataptap kuulen vain, perhoset tahtovat karkuun. Kuulostaa ihan aivosyövältä, eikö? Hänen istuessansa edessäni katselin vain hänen leveitä hartioitaan. Rakastan leveitä hartioita! Ja villapaitoja. Hänen tuoksuaan, ja niitä silmiä jotka läikkyivät.
TÄMÄ TUNNE SAA MINUT JUOKSEMAAN YMPYRÄÄ PIKKUVARPAILLANI KESKIYÖLLÄ
Haluaisin vain että hän kiipeäisi viereeni.
Hyvää kevättä ystäväiseni, se tulee pikkuhiljaa eriaikoihin eripaikkoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti